Valtterin ja Roosan kirjoittama teksti Viikkolehteen sisältää tarkemman selonteon vaelluksesta:
"... Iltapäivällä kävimme ostoksilla ja illalla hyppäsimme bussiin ja matkasimme sillä koko yön Eigidiriin, josta alkoi suuri vaellusseikkailumme.
Aamun ensisäteet herättivät matkalaiset (ainakin osan), ja Eigidir-järvi kimmelsi edessämme
houkuttelevana. Lämpötila oli suomalaiseen makuumme tuskallinen, mutta liikkeelle lähdimme
täydennysten jälkeen. Päivämatkamme oli noin kymmenen kilometriä ja se sujui vaivattomasti tietä
pitkin kävellen. Leiriydyimme järven rannalle ja nautimme kovasti uimisesta.
Toinen vaelluspäivä toi mukanaan haasteita: jos halusi seurata Paavalin vaellusreittiä,
joutui lähtemään vuorille kiipeämään, kun taas järven rantaa pitkin olisi mennyt mukava
tie. Tuumasimme,että kaikkien ei kannata lähteä apostolin jäljissä, joten jaoimme joukon
kahteen: omasta mielestään kovakuntoinen poikajoukko lähti vuoristoon kiipeilemään kun
taas toinen porukka päätti kävellä tietä pitkin. Päivän annin voi kiteyttää erään ryhmäläisemme
toteamukseen: ”Paavalin jalanjäljissä kulkeminen on yhtä helvettiä”. Maisemat olivat kuitenkin
todella upeat ja ihmiset joka paikassa erittäin ystävällisiä. Barlassa tapasimme opettajan, joka pyysi
meitä mukaan projektiin, jossa pyritään kehittämään reitin olosuhteita. Yön vietimme hostellissa,
joka oli kaikkien mielestä paras vaihtoehto erittäin rankan päivän jälkeen. Päivä vaati veronsa ja
pari matkaajaamme joutui valitettavasti keskeyttämään vaelluksen sairastumisen vuoksi.
Seuraavan päivän kuljimme taas tietä pitkin päämääränä Dikmen, josta kalastajaveneen oli tarkoitus
viedä meidät järven toiselle puolelle. Monen teekupillisen jälkeen illan jo hämärtyessä meitä nousi
yksitoista henkilöä rinkkoinemme todella luotettavan näköiseen puuveneeseen, ja vene onneksi
epäilyistämme huolimatta sai meidät kannatettua vastarannalle saakka. Pilkkopimeässä tähtitaivaan
loisteessa söimme hiukan iltapalaa ja kiitimme Jumalaa, että olimme päässeet turvallisesti perille.
Nukuttuamme hyvin jatkoimme aamulla matkaa järven rantaa myöten As. Tirtariin ja siitä edelleen
viisi kilometriä Yk. Tirtariin. Ilma oli jälleen paahtavan kuuma, joten liekö se sekoittanut päämme,
mutta syystä tai toisesta onnistuimme jotenkin kävelemään pois reitiltä kymmenen kilometriä
väärään suuntaan. Istahdimme ihmeissämme Tokmancik kylän huoltoasemalle miettimään
tilannettamme. Kylästä oli päämääräämme Yalvaciin seitsemäntoista kilometriä, mutta kipeät
ja rakkoutuneet jalkamme eivät olleet erityisen yhteistyökykyiset. Söimme jäätelöä ja saimme
jonkinlaisen suunnitelman valmiiksi, kun äkkiä jouduimme hieraisemaan silmiämme, koska pihaan
ajoi tilataksi, jonka keulassa luki Yalvac. Vieläkin yritämme keksiä loogista selitysta tapahtumalle,
mutta tällä kertaa jollain muulla taisi olla näppinsä pelissä. Taksin ikkunasta vielä katsoimme miten
salamat iskivät taivaalta avoimeen maahan ja ajattelimme telttojen alumiinikaarien antamaa suojaa.
Yalvacissa löysimme avuliaan taksikuskin ansiosta nopeasti yöpaikan ja kaikki oli jälleen kääntynyt
parhain päin.
Koska olimme päässeet aikataulusta edellä perille, meillä oli nyt kokonainen päivä aikaa käydä
tutustumassa Pisidan Antiokiaan, joka oli Paavalin vaellusreitin viimeinen kohde. Kerran niin
hienosta kaupungista oli vain rauniot jäljellä, mutta se ei onneksi muuta sen merkitystä kristinuskon
kannalta. Kaikki oli vihdoin nähty ja matkasimme samaan tapaan takaisin Istanbuliin kuin olimme
tulleetkin..."
Lähdimme kaikki hieman epäileväisinä partioleirille. Emme oikeastaan tienneet, mitä odottaa. Paikka, jonne olimme menossa, on Turkin suurin partioleirikeskus. Paikka oli myös sen mukaan rakennettu. Se oli siisti ja rakennukset olivat modernit. Edelliset päärakennukset kuulemma paloivat poroksi ja uudet rakennukset tekivät hyvää työtä korvatessaan edelliset.
Leirialueella järjestetään viikottain arkajalkojen leiri. Tämä tarkoittaa, että ne, jotka haluavat kokeilla partiota menevät sinne. Turkissa partio on ilmainen, joten kaikilla oli sama paita ja lippis päässä. Mekin pääsimme osallisiksi tästä ja kaikki saivat ainakin jotain turkkilaista kotiin tuotavaksi!
Vaikka en kuullut monen ylistävän leiriruokaa tai sen määrää edes, pysyimme kaikki hengissä. Tarjouduimme tekemään töitä ja vaikka meille hommia annettiinkin, emme missään vaiheessa niitä päässeet tekemään. Aina joutui odottelemaan, jos jonkun ohjaajan piti kysyä lupaa tai vastaavaa joltain toiselta big bossilta. Joskus meidän käskettiin odottaa puolisen tuntia ja sen jälkeen tultiin sanomaan että odotelkaapa nyt vielä se toinen puolituntinen. Tosin Turkissa aikakäsitys on aivan eri kuin meillä Suomessa, joten siellä kelloilla olisi voinut vaikka heittää vesilintua.
Ainakin minusta leiri oli hieman laimeampi kuin mitä odotimme. Emme päässeet tekemään oikeastaan mitään kiintoisaa (kaikkeen kivaan tarvitaan lupa). Ratsastamaan pääsimme kylläkin, mutta sekään ei ollut erikoisen hohdokasta. Kaikki pääsivät tekemään muutaman kierroksen hevosaitauksessa jonkun taluttaessa hevosta. Uima-altaallekin pääsimme, mutta siihen se vähän jäikin. Alueella olisi ollut paintball-alue, purjehdintaa ja muuta, mutta niihin emme saaneet koskea. Kahtena päivänä kolmesta (neljäntenä lähdimme takaisin Suomeen) kävimme Istanbulissa. Maanantain vietimme leirillä eikä silloin mitään erikoisen tähdellistä tapahtunut.
Leirin iltaohjelmat tosin olivat ihan mukavia. Tosin ne olivat liian pitkiä ja ainakin tunnin verran olisi voinut leikata niistä pois. Siellä laulettiin iloisia lauluja ja tanssittiin ja soitettiin. Muutaman meistä pääsivät mukaan seuraleikkeihin, kuvia seuraa. Tiistai-iltana näytimme turkkilaisille hieman perinteistä suomalaista letkajenkkaa. Se olikin aika massahitti leiriläisten keskuudessa. Leirin aikana kuulimme monta kertaa jopa ärsyttäväksi asti päässeen "I love you Finland!"-huudon sieltä sun täältä.
Vaikka tämän tekstin perusteella leiristä jäi hyvin negatiivinen kuva, olen varma että jokainen meistä löysi sieltä jotain mieleenpainuvaa JA mukavaa. Itse ainakin arvostin heidän auttavaisuuttaan. Saimme partiolaisilta kyydin leiriltä suoraan lentokentälle. He kuskailivat meitä muutenkin kaupungin ja leirin välillä. Lahjoitimme heille suomalaiseen partiopukuun kuuluvan väiskin ja partiohuivin sekä Sisuja. Heiltä taas saimme Turkin partiolaisten t-paidan, lippiksen ja monikäyttöhuivin.
Matkasimme takaisin Suomeen keskiviikkona. Matka oli normaalin tylsä lentokonematka ja kaikki pääsivät turvallisesti kotiin. Vili tosin, joka sairastui jo partioleirin aikana, kärsi hieman lentomatkasta mutta pääsi Suomessa hoitoon heti kotiin palattuaan ja on nyt ok. Vili saa itse kertoa lisää jos haluaa.
Voimme vielä päivittää toistenkin mielipiteitä ja mietteitä reissusta joten stay tuned!
Hieman myöhässä rustannut Samuel "Sämyel" Almgrén.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti